HS Säätiö tukee sananvapautta, journalismia ja medialukutaitoa. HS Säätiön pamfletit ovat puheenvuoroja ajankohtaisiin media-aiheisiin. Kirjoituksia pyydetään eri alojen asiantuntijoilta, eivätkä ne välttämättä heijastele säätiön hallituksen näkemyksiä.
Sisällysluettelo:
Pamfletin alkusanat: Miksi kerron tämän kaiken?
- Sananvapauden puolustaja ja sananvapauden rajoittaja
- Oikeus tietoon oikeudesta
- Kuka tottelee ensimmäisenä?
- Vapaus palvelee niitä, jotka eivät tarvitse lakia turvakseen
- Mitä projekti 2025 merkitsee medialle?
- Ohjekirja medialle Suomessa
Pamfletin alkusanat: Miksi kerron tämän kaiken?
”Välillä ajattelen, että olen tullut hulluksi, ja sitten mietin mitä kaikkea on jo tapahtunut”, washingtonilainen ystäväni kirjoitti minulle viestitellessämme päivän uutisista.
Oli lokakuu 2025. Presidentti Donald Trump oli sanonut Valkoisessa talossa järjestetyssä tilaisuudessa, että niin kutsuttu antifa pitäisi mahdollisesti määritellä kansainväliseksi terroristijärjestöksi.
Pari viikkoa aiemmin, konservatiiviaktivisti Charlie Kirkin murhan jälkeen, Trump oli nimennyt antifan jo kotimaiseksi terroristijärjestöksi presidentin määräyksellä. Siitäkin huolimatta, että antifa ei oikeastaan ole keskusjohtoinen järjestö, eikä Yhdysvalloilla ole kotimaisten terroristijärjestöjen listaa – eikä antifa ollut vastuussa Kirkin murhasta.
Antifa on lyhenne sanoista anti-fascist, fasisminvastainen.
Trumpin mukaan niin kutsutun antifan pyrkimys on kaataa Yhdysvaltain hallinto. Antifan sanotaan muun muassa rekrytoivan, kouluttavan ja radikalisoivan amerikkalaisnuoria.
Kongressin raportin mukaan mitään yksittäistä, keskusjohtoista antifaa ei ole olemassa. Pikemmin se on kattotermi yksittäisille amerikkalaisille ja järjestöille, joilla on keskinäisiä yhteyksiä ja samanlaisia ideologisia tavoitteita, kuten rasismin ja fasismin vastustaminen. Osa järjestöistä on turvautunut väkivaltaan tai sen uhkaan tavoitteiden saavuttamiseksi.
Määrittelynä antifa on siis epämääräinen leima, jonka alle voi halutessaan sysätä sitä sun tätä – esimerkiksi Trumpin politiikkaa vastustavat No Kings -protestoijat.
Trumpin ensimmäinen määräys synnytti pari närkästynyttä otsikkoa ja silmänräpäyksen verran huomiota uutispyörteessä. Sen sijaan puhe kansainväliseksi terroristijärjestöksi nimeämisestä on saanut aikaan vilunväreitä.
Kansainväliseksi terroristijärjestöksi nimeäminen mahdollistaa pitkät vankilatuomiot paitsi järjestön jäsenille, myös kenelle tahansa, joka on antanut millaista tahansa materiaalista tukea järjestölle. Se antaa liittovaltiolle muun muassa oikeuden rajoittaa ihmisten matkustamista tai takavarikoida varallisuutta.
“Kun ulkomainen terroristiryhmä on määritelty niin epämääräisesti, ettei kukaan edes tiedä, mitä se on, ja käytännössä mikä tahansa vasemmistolaiseksi määriteltävissä oleva toiminta voidaan katsoa sellaiseksi (terrorismiksi), sillä on katastrofaalisen vaarallisia seurauksia kaikille,” oikeusministeriön entinen neuvonantaja Thomas Brzozowski kuvaili radiokanava NPR:n haastattelussa.
Hänen mukaansa antifan määrittely ulkomaiseksi terroristijärjestöksi säteilisi kansalaisyhteiskunnan kaikkiin nurkkiin ja mediaan, ja voisi johtaa kaiken vasemmistolaisen puheen sensurointiin.
“Ihmiset eivät ole valmiita seurauksiin. Ihmiset eivät ole valmiita,” hän sanoo.
Mutta miksi kerron tämän kaiken?
Mietin nykyään jatkuvasti aikaani MTV:n ja STT:n Moskovan-kirjeenvaihtajana vuosina 2015-2017. Silloin Vladimir Putinin hallinto ajoi kansalaisyhteiskunnan alas esimerkiksi nimeämällä järjestöjä ulkomaisiksi agenteiksi ja myöhemmin oppositiopoliitikkoja sekä toimittajia terroristeiksi ja ekstremisteiksi.
Olen ystäväni tapaan toistuvasti miettinyt, kuulostanko hullulta, kun varoitan amerikkalaisia kollegoita siitä, mitä voi olla tulossa. Ja sitten muistan, mitä kaikkea Yhdysvalloissa on tapahtunut alle vuodessa.
Puheet antifan nimeämisestä ulkomaiseksi terroristiorganisaatioksi ovat yksi esimerkki siitä, miten nopeasti Trumpin hallinto on kyennyt muuttamaan sananvapauden ympäristöä.
Tämä pamfletti kertoo siitä, mitä sananvapaudelle ja oikeudelle tietoon on tapahtunut Yhdysvalloissa Trumpin toisen kauden alussa. Keskityn niihin asioihin, joilla on eniten merkitystä Euroopan ja Suomen kannalta.
Tarkastelen ensin sitä, mistä Yhdysvaltain nykyisessä sananvapaustaistelussa on ylipäätään kyse. Oikeistolaiset sananvapausargumentit perustuvat amerikkalaiseen sananvapauskäsitykseen, joka eroaa selvästi eurooppalaisesta. Se tarjoaa Yhdysvaltain johdolle mahdollisuuden esiintyä sananvapauden puolustajina silloinkin, kun mediayhtiöitä painostetaan ja niiden toimintaa rajoitetaan.
Pamfletin toinen luku käsittelee sitä, miten sananvapautta koskevien skandaalien ja selkkauksien valokeila jättää varjoonsa ne muutokset, joita hallinto on tehnyt Yhdysvaltain tietorakenteisiin. Tavoitteena on vähentää tietoa. Erityisen tehokas tapa vaikuttaa kansalaisten tiedonsaantiin on sosiaalisen median ja tekoälyn kontrollointi, jota käsittelen pamfletin kolmannessa luvussa.
Trumpin luoma todellisuus Yhdysvalloissa ei ole syntynyt yhtäkkiä tai tyhjästä. Neljäs luku selittää sitä, miten rakenteelliset muutokset ja kummankin valtapuolueen päätöksenteko on johtanut nykytilanteeseen. Luku on erityisen hyödyllinen niille mediapäättäjille ja -sijoittajille, jotka haluavat vahvistaa Suomea laadukkaan tiedonvälityksen avulla.
Se, mitä on vielä edessä, on poikkeuksellisen selvää Projekti 2025:n ansiosta. Heritage-ajatushautomon julkaisussa on tehty linjauksia, joita Trumpin hallinto toteuttaa. Tätä kirjoittaessa suunnitelman toteuttaminen on puolivälissä. Viidennessä luvussa selitän, millaisia asioita on vielä odotettavissa.
Pamfletin viimeinen luku on suomalaisille lukijoille ja päättäjille tärkein: jos luet tästä pamfletista vain osan, lue tämä luku. Se käsittelee Yhdysvaltain sananvapaustilanteen merkitystä ja vaikutusta Suomelle. Maalaan luvussa skenaarioita, joihin Suomessa tulisi varautua. Onneksi meillä on niihin paljon valmiuksia – onhan Suomi selviytynyt Venäjän vieressä vuosikausien ajan.
Tärkeintä sananvapauden puolustamisessa on pysyä askeleen edellä, jotta sananvapauden säilyminen turvataan Suomessa. Pelkkä reagointi ei ole vaihtoehto.
Iida Tikka
1. Sananvapauden puolustaja ja sananvapauden rajoittaja
Yksi asia on tärkeä ymmärtää Euroopassa: sananvapaus ja sen puolustaminen on ollut yksi Trumpin suosion sytykkeistä.
Kun puhuin ensimmäisen kerran Zach Rehlin kanssa puhelimessa, kysyin, miten hän oli alun perin päätynyt äärioikeistolaiseen Proud Boys -järjestöön. Rehl kertoi rätisevällä linjalla vankilasta, että hän oli liittynyt joukkoon, koska halusi puolustaa perustuslakia, aivan erityisesti sen ensimmäistä lisäystä.
Yhdysvaltain perustuslain ensimmäinen lisäys, First Amendment, takaa uskonnonvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden sekä oikeuden esittää vetoomuksia hallitukselle. Se on yksilönvapauksien ja demokratian perusta.
Vaikka Zach oli itse yrittänyt estää demokraattisen vallanvaihdon hyökkäämällä kongressiin, hänen kommenttinsa ei yllättänyt minua. Proud Boys -järjestö vastustaa “poliittista korrektiutta” eli yleisesti epäsopivina pidettyjen mielipiteiden vaientamista. Järjestön ideologiaan kuuluu länsimainen ylivalta -ajattelu, tiukkojen sukupuoliroolien kannatus ja feminismin vastustus. Näiden mielipiteiden sensurointi on Proud Boysien mukaan väärin ja perustuslain vastaista.
Proud Boys on oikeassa: sananvapauden todelliset puolustajat puolustavat Yhdysvalloissa myös sellaista puhetta, joka tuntuu väärältä. Siksi esimerkiksi Yhdysvaltain merkittävin kansalaisoikeusjärjestö ACLU on toistuvasti puolustanut myös sellaisten järjestöjen ja ihmisten sananvapautta, jotka haluaisivat rajoittaa muiden amerikkalaisten oikeuksia. Järjestö on muun muassa puolustanut vihaorganisaatio Ku Klux Klania toistuvasti, viimeksi vuonna 2016.
Olen täysin eri mieltä siitä mitä sanot, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttasi sanoa se, kuten historioitsija Evelyn Hall on kuuluisasti kuvannut Voltairen absoluuttista sananvapausihannetta.
Tässä välissä täytyy muistuttaa, että kansalaisoikeuksien rajoituksista on kyse silloin, kun valtiovalta yrittää rajoittaa mielipiteenilmaisua tai rankaista yksilöä puheen perusteella. Sananvapaudella ei tarkoiteta sitä, että sanomisilla ei saisi olla sosiaalisia seurauksia.
Kun joku kokee, että “mitään ei saa enää sanoa” ilman että kommentit katsotaan seksistisiksi, rasistisiksi tai ylipäätään noloiksi, kyse ei ole sananvapauden rajoituksesta vaan sosiaalisten normien muutoksesta. Sosiaalinen media on nopeuttanut tätä normimuutosta mielipiteiden markkinoilla ja johtanut siihen, että monet putoavat kärryiltä uusien sosiaalisten sääntöjen muodostumisesta. Väärien asioiden sanomisen pelko ajaa monet puolustuskannalle, koska ihmisen kaikista alkukantaisin tarve on olla osa yhteisöä.
Yhdysvaltain sananvapauskäsitys ja sosiaalisen häpeän mekaniikka selittävät sitä, miten ja miksi Trump pystyy esiintymään sananvapauden puolustajana, vaikka Euroopassa hän olisi todennäköisesti saanut jo tuomion vihapuheesta.
Euroopassa sananvapautta raamittaa EU:n ihmisoikeussopimuksen artikla 10. Sen mukaan sananvapautta voi rajoittaa esimerkiksi julkisen turvallisuuden tai vähemmistöjen oikeuksien turvaamiseksi. Kun Donald Trump on saanut vapaasti kutsua maahanmuuttajia raiskaajiksi Yhdysvalloissa, Euroopassa eri ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe on toistuvasti johtanut oikeustuomioihin. Meillä on erilaiselle suhtautumiselle ja tiukemmille säännöille syymme. Euroopan historia on näyttänyt, että ihmisyyteen ei voi aina luottaa; vihapuhe on pahimmillaan johtanut holokaustiin.
Euroopan ja Yhdysvaltain välisen eron ymmärtäminen on olennaista, kun tarkastelemme sananvapaustilannetta näillä kahdella mantereella. Se selittää vanhan ja uuden mantereen välistä kitkaa, josta yksi esimerkki nähtiin viime keväänä.
Münchenin turvallisuuskokouksessa varapresidentti J. D. Vance kritisoi eurooppalaisia sananvapauden rajoittamisesta ja kansalaisten demokraattisten oikeuksien kaventamisesta. Vancen mukaan Eurooppa on menettämässä eurooppalaisen arvopohjansa. Myöhemmin Trump lisäsi Valkoisessa talossa oman, suoremman tulkintansa tilanteesta; Trumpin mukaan Vance “piti upean puheen”, ja Euroopalla on maahanmuutto-ongelma.
Yhdistettynä Trumpin ja Vancen kommentit kuulostavat hyvin tutuilta: Putin on vuosien ajan väittänyt, että maahanmuutto pilaa Euroopan sisältäpäin, tai että Eurooppa itse rajoittaa kansalaistensa sananvapautta. Venäjältä tutun whataboutismin on tarkoitus viedä pohja arvostelulta, jonka Eurooppa esittää Yhdysvaltoja kohtaan.
Arvostelu kohdistuu ennen kaikkea lehdistönvapauteen. Vancen puheen jälkeen Saksan liittokansleri Friedrich Merz muistutti, että vaikka riippumattomat tuomioistuimet kyllä säätelevät vihapuhetta Saksassa jatkossakin, “emme ikinä potkisi uutistoimistoa pois liittokanslerin toimistosta.”
Merz viittasi sanoillaan tapaukseen, joka paljastaa Trumpin hallinnon suhtautumisen lehdistönvapauteen.
Helmikuussa 2025 Trumpin hallinto poisti uutistoimisto AP:n Valkoisen talon tärkeimmästä toimittajaryhmästä, kun uutistoimisto ei suostunut kutsumaan Meksikonlahtea Amerikanlahdeksi. Tapaus johti oikeustaisteluun, jossa AP voitti oikeutensa osittain takaisin sananvapauteen vedoten.
Taistelun seurauksena Trumpin hallinto muutti median toimintavaltuuksia Valkoisessa talossa. Kun ennen toimittajat olivat itse päättäneet Trumpia seuraavan ryhmän kokoonpanon, nyt Trumpin hallinto alkoi itse päättää, ketkä pääsevät seuraamaan tapahtumia. Samoin suurempiin tiedotustilaisuuksiin otetaan nyt ne toimittajat, jotka Trumpin hallinto päästää sinne. Trumpin hallinnon mukaan kyse ei ole sananvapauden rajoittamisesta vaan päinvastoin parantamisesta; enää Washingtonin eliittitoimittajat eivät pääse määrittämään, kuka kysyy kysymyksiä presidentiltä.
Teoriassa ajatus kierrättämisestä kuulostaakin sananvapauden ja median tasa-arvoisen kohtelun kannalta järkevältä. Käytännössä uudistus on johtanut siihen, että Trumpin hallinnolta ja Trumpilta kysyttävät kysymykset ovat muuttuneet valtavasti. Presidentiltä on esimerkiksi tiedusteltu, mistä hän löytää rohkeuden johtaa rauhanneuvotteluita ja siitä, ovatko “vasemmistomediat” kansan vihollisia. Kun Valkoisen talon lehdistötilaisuudet hukkuvat Maga-mielisten bloggareiden kysymyksiin, ammattitoimittajille jää vähemmän mahdollisuuksia kysyä kysymyksiä vaikkapa inflaatiosta, terveydenhuollon hinnasta tai hyökkäyksestä Venezuelaan.
Valkoisen talon käytäntöjen muutos oli vain alkusoittoa sille, miten hallinto suhtautuu mediaan. Kesällä republikaanikongressi lopetti televisiokanava PBS:ää ja radiokanava NPR:ää rahoittavan julkisen broadcast-yhtiön tukemisen.
Syksyllä puolustusministeri Pete Hegseth vaati Pentagonin toimittajia allekirjoittamaan sitoumuksen, jonka mukaan nämä saisivat julkaista vain viranomaisten etukäteen hyväksymää materiaalia. Seurauksena suurin osa medioista luopui pressikorteistaan – jopa konservatiivinen Fox News marssi ulos muiden mukana.
Lisäksi poliitikot, viranomaiset ja presidentin hallinto ovat painostaneet mediaa muun muassa oikeusjutuilla ja lupien eväämisellä. Trump on haastanut oikeuteen tähän mennessä uutiskanavat ABC:N ja CBS:n, sanomalehdet The New York Timesin ja The Wall Street Journalin sekä eurooppalaisen yleisradioyhtiö BBC:n.
Silti Trumpin kannattajat eivät näe presidenttiä sananvapauden rajoittajana – puolustaahan tämä niitä, jotka ovat kokeneet pitkään, että “mitään ei saa enää sanoa”.
Absoluuttisen sananvapauden vaatimus sopii nettiaikaan ja Trumpin hallinnon puhetyyliin, jossa fakta ja fiktio ovat täysin samanarvoisia. Sananvapauteen vetoamalla voi oikeuttaa niin valehtelun kuin vihapuheenkin.
Olen itse asunut Yhdysvalloissa tarpeeksi pitkään, että huomaan oman sananvapauskäsitykseni muuttuneen ideologisemmaksi. Ajatus julkisen mielipiteen muotoutumisesta vapailla väittelyn markkinoilla on puolustamisen arvoinen asia, vaikka se vaatisi välillä vääntämistä perusasioista.
Ongelma on se, että amerikkalainen sananvapauskäsitys toimii vain tilanteessa, jossa mielipiteiden kilpailu on reilua ja tieto raamittaa kaikenlaisten näkemysten kakofoniaa. Siksi sananvapautta ei voi puolustaa, ellei samalla puolusta kansalaisten oikeutta tietoon.
2. Oikeus tietoon oikeudesta
Olen usein miettinyt yhtä illallista, jolle osallistuin tammikuussa 2025 Washingtonissa. Paikalla oli paljon amerikkalaisia politiikan ja talouden toimittajia. Kysyin heiltä, kauanko he uskovat taloudesta olevan tarjolla valtiollista, uskottavaa dataa. He katsoivat minua silloin kuin hullua.
Nyt, vuosi illallisen jälkeen, he varmasti tietävät, mitä tarkoitin.
Samaan aikaan kun keskustelu sananvapaudesta Yhdysvalloissa on keskittynyt mainitsemiini mediaselkkauksiin, valokeilan ulkopuolella on tapahtunut jotain paljon merkittävämpää. Kansalaisille saatavilla olevan valtiollisen tiedon määrä on vähentynyt.
Ensimmäisenä tulivat uutiset liittovaltion viranomaisten ylläpitämien sivustojen muutoksista. Useita sivustoja hävisi ensin terveysviranomaisten sivuilta, kun viranomaiset yrittivät noudattaa presidentin määräystä ja pyyhkiä kaikki viittaukset transsukupuolisten ja seksuaalivähemmistöjen terveyteen. Sitten hävisivät monet ilmastonmuutosta käsitelleet sivustot esimerkiksi maatalousministeriön ja metsähallinnon nettisivuilta.
Samalla Donald Trumpin hallinto on suoraan vaikuttanut tiedon tuotantoon. Hallinto on leikannut akateemisen tutkimuksen valtionrahoitusta ja irtisanonut tutkijoita. Elokuussa Trump irtisanoi työministeriön tilastokeskuksen johtajan, koska ei pitänyt työllisyyslukemista. Lisäksi Trump on hajottanut kaksi taloustilastoja analysoivaa talouspaneelia.
Osa poistetuista sivustoista on palautettu oikeuden päätöksen jälkeen. Lisäksi Harvardin yliopisto on reagoinut ja ryhtynyt säilömään tutkijoille elintärkeitä tilastoja omille palvelimilleen. Mitä taas esimerkiksi työllisyystilastoihin tulee – niitä ei julkaistu lainkaan syksyllä 2025 hallinnon sulkutilan aikana, joten viestimet raportoivat ensisijaisesti yksityisten tahojen tuottamaa tietoa työllisyystilanteesta.
Liittovaltion tuottama tieto on viimeinen peruskallio, josta omiin kaikukammioihinsa jakautuneet amerikkalaiset voivat löytää yhteisen todellisuuden. Kun sitä ei ole, ei ole mitään sovittua ja yhteistä tietoon perustuvaa dataa. Ajatushautomot, yliopistot ja muut tutkimuskeskukset on helppo leimata puolueellisiksi joko konservatiivien tai liberaalien tarpeiden mukaan.
Vielä isompi asia on kuitenkin se, miten suhde tietoon on muuttunut kansalaisoikeuksien kannalta.
Trumpin ensimmäisen vuoden aikana ihmisiä on melkeinpä rutiininomaisesti “hävinnyt järjestelmään”, kun liittovaltion maahanmuuttoviranomaisen ICE-agentit ovat ottaneet ihmisiä kiinni ja vieneet heitä pidätyskeskuksiin. Kiinniotettujen joukossa on ollut myös laillisesti maahan saapuneita ja Yhdysvaltain kansalaisia. Keskuksissa on kuollut vuoden aikana enemmän ihmisiä kuin vuosikymmeniin.
Pääsy pidätyskeskuksiin on evätty paitsi toimittajilta, myös kongressiedustajilta, joilla pitäisi olla lailla taattu oikeus vierailla keskuksissa milloin tahansa. Tieto ICE:n toiminnasta kuten laittomista etsinnöistä leviää ensisijaisesti sosiaalisessa mediassa videoiden välityksellä – tai silloin kun tuomioistuimet ovat määränneet viranomaisia luovuttamaan tietoa.
Käytäntö on tehnyt näkyväksi yhden oikeusvaltion tärkeän periaatteen: tuomioistuinten toiminnan läpinäkyvyyden. Ilman tietoa tuomioiden perusteista kansalaisoikeuksien toteutuminen ja oikeusvaltio ovat vaarassa.
Siksi voisi sanoa, että oikeusvaltion toiminta Yhdysvalloissa on jo vaarantunut. Se johtuu maan korkeimman oikeuden muuttuneista käytännöistä.
Korkeimmasta oikeudesta on tullut Trumpin kaudella erityisen tärkeä vallankäyttäjä, sillä hallinto on tehnyt päätöksiä ensisijaisesti presidentin määräyksillä pitkään kestävien lainsäädäntöprosessien sijaan. Korkein oikeus päättää, ovatko hallinnon äkkinäisesti antamat presidentin määräykset laillisia vai eivät.
Perinteisesti korkeimman oikeuden käsittelyyn päättyvät tapaukset johtavat kuulemisiin ja julkisiin asiakirjoihin. Päätöksen yhteydessä tuomaristo julkaisee sitä puoltavia ja vastustavia mielipiteitä. Prosessissa tuotettu tieto ohjaa osavaltiotasolla tehtävää lainsäädäntöä ja lisää oikeusjärjestelmän ennustettavuutta.
Nykyään korkein oikeus on turvautunut yhä useammin nopeampaan käsittelyyn niin kutsutun varjolistan (shadow docket) kautta. Varjolista on tarkoitettu kiireellisiin tapauksiin tai tilanteisiin, joissa korkein oikeus vahvistaa tai hylkää alemman oikeusasteen päätöksen. Varjolistan kautta tehdyt päätökset syntyvät ilman kuulemisia ja usein ilman minkäänlaisia perusteluita. Äänestystulos on julkinen, mutta yksittäisten tuomareiden äänestyspäätös useimmiten ei.
Varjolistan käyttö yleistyi räjähdysmäisesti Trumpin ensimmäisen kauden tuomarivaihdosten myötä. Konservatiivituomareilla on nyt superenemmistö korkeimmassa oikeudessa, minkä oikeusasiantuntijat katsovat vaikuttaneen tuomariston halukkuuteen käsitellä asioita varjolistan kautta – liberaalituomareita ei tarvitse enää vakuuttaa perustuslaillisella väittelyllä.
Yhä useammin varjolistan kautta tehdyillä päätöksillä on valtavia seurauksia. Esimerkiksi vuonna 2022 korkein oikeus päätti varjolistan kautta mitätöidä alemman oikeusasteen päätöksen, joka olisi pakottanut Alabaman piirtämään vaalipiirit uusiksi. Päätös oli voimassa kongressivaalien aikana ja vaikutti Alabaman kongressiedustuksen ja osavaltion kongressin kokoonpanoon. Vaalien jälkeen korkein oikeus käsitteli asian uudelleen ja päätyi lopulta vaatimaan, että vaalipiirit vedetään tasapuolisemmin, mutta vaalit oli jo käyty.
Korkeimman oikeuden varjoissa tapahtuva päätöksenteko näyttää, miten kansalaisten oikeus tietoon on loppupeleissä ainoa tapa varmistaa kansanvalta. Jos tietoa ei tuoteta tai julkaista, päätöksentekokoneisto sylkee ulos päätöksiä ja voimatoimia ilman käsittelyä, kiistelyä tai mahdollisuuksia ymmärtää perusteita. Se mahdollistaa korruption ja vaarantaa sananvapauden.
Jos tietoa ei ole saatavilla, sananvapauden tavoite eli kansallisen mielipiteen muovautuminen ideoiden vapailla markkinoilla ei pohjaudu mihinkään. Eivätkä markkinatkaan ole enää vapaat, vaan niitä määrittää algoritmien musta laatikko.
3. Kuka tottelee ensimmäisenä?
Kävin Washingtonissa runsas vuosi sitten yllättävän keskustelun kilpailulainsäädäntöön erikoistuneen analyytikon kanssa. Joe Biden oli silloin vielä vallassa, ja Trumpin kausi alkamassa. Keskustelukumppanini oli demokraattiäänestäjä, mutta silti toiveikas yhden seikan takia: J.D. Vance oli nousemassa varapresidentiksi.
Vance on toistuvasti vaatinut teknologiajättien monopoliaseman murtamista. Hän on usein puhunut siitä, miten Googlen ja Metan markkina-asema uhkaa kansalaisten sananvapautta ja tiedonsaantia. Vance on myös kehunut Bidenin kauppakomission johtajaksi nimeämää Lina Khania, joka tuli tunnetuksi määrätietoisesta yrityksestään suitsia monopoleja kilpailulainsäädännöllä.
Tapaamani analyytikko sai kuitenkin pettyä. Vancen puheet ovat jääneet lähinnä retoriikaksi. Trumpin hallinto on monopolien rikkomisen sijaan keskeyttänyt tai lopettanut monia teknologiafirmoihin keskittyneitä selvityksiä ja oikeusjuttuja, kuten käy ilmi Public Citizen -organisaation julkaisemasta datasta. Keskeytettyjen ja hyllytettyjen tapausten joukossa on esimerkiksi Metaa, Microsoftia ja Teslaa vastaan aloitettuja tutkintoja. Kaikki nämä yritykset tai niiden johtajat ovat lahjoittaneet rahaa Trumpin kampanjaan tai virkaanastujaisiin.
Monopoliaseman suojelemisen kannalta voitelurahoja tärkeämpää on kuitenkin saattanut olla teknologiajohtajien nopea suunnanmuutos Trumpin vaalivoiton jälkeen. Ennen liberaaleiksi syytetyt Piilaakson johtajat ovat yksi toisensa jälkeen tehneet yrityksiinsä muutoksia, joiden voi olettaa olevan sekä konservatiiviäänestäjien että poliitikkojen mieleen. Meta lopetti ylimääräisen faktantarkistuksen, Google luopui monimuotoisen työntekijäkunnan palkkaustavoitteista ja Microsoft ilmoitti haluavansa tehdä Trumpin hallinnon kanssa tekoäly-yhteistyötä.
Totteleminen on tuottanut tulosta – Trump on asettunut puolustamaan amerikkalaisten teknologiafirmojen asemaa erityisesti ulkomailla. Presidentin hallinto on muun muassa uhannut teknologiayritysten verojen nostamista kaavailevia maita tuontitulleilla.
Teknologiajättien sananvapausongelmista keskusteltaessa puhutaan usein siitä, miten eri algoritmit suosittelevat mitäkin sisältöä. Vuoroin konservatiivit, vuoroin liberaalit uskovat niiden piilottavan toisia ja nostavan esiin toisia viestejä. Silloin pitkälti sosiaaliseen mediaan siirtynyt julkisen mielipiteen muodostaminen ei tapahdu vapaan ja reilun kilpailun säännöillä – varsinkin, jos bottien osallistumista keskusteluun ei edes yritetä estää.
Kun sisältöjä ei enää siivota törkeyksistä, vain sinnikkäimmät jaksavat käyttää energiaa nettikeskusteluihin, joiden pohjalta poliitikot saattavat tehdä tulkintoja “yleisestä mielipiteestä”. Lisäksi somessa ilmenevä “yleinen mielipide” ei välttämättä ole edes Yhdysvaltain kansalaisten mielipide. Äskettäin X-palvelun julkaistessa tilien sijaintitietoja selvisi, että monet Yhdysvaltain politiikkaa käsittelevät tilit eivät sijaitse fyysisesti Yhdysvalloissa.
Ongelma on se, että algoritmien vinoumia, käyttäjien kansallisuutta ja bottien vaikutusta keskusteluun on mahdotonta tai vähintäänkin työlästä tutkia. Sosiaalisen median algoritmit ovat tarkoin varjeltuja yrityssalaisuuksia, joten algoritmien ohjeistusta ja painotuksia on usein mahdotonta tietää. Myös tekoälyn valinnat jäävät usein pimentoon – paitsi silloin, kun ne ovat jostain syystä ilmiselviä.
Viime keväänä Elon Muskin omistaman X:n oma tekoäly Grok herätti huomiota erikoisella käytöksellään. Normaalisti Grok on tekoälyavustaja, jolta X:n käyttäjät voivat kysyä kontekstia tai faktantarkistusta. Eräänä päivänä Grok halusi, että jokainen X:n käyttäjä tietää “valkoisten kansanmurhasta” Etelä-Afrikassa. Tekoäly alkoi puhua aiheesta vastatessaan melkein mihin vain, oli kyseessä sitten analyysi possuvideosta tai julkkiskuvasta. Käytöshäiriön syytä ei kerrottu julkisuuteen, mutta luultavimmin tekoälyä oli ohjeistettu puhumaan aiheesta, koomisin seurauksin.
Algoritmien musta laatikko ja omistuksen keskittyminen ovat monimutkaisia ongelmia, joihin sananvapauden puolustajilla on yksi yksinkertainen ratkaisu: teknologiajättien pilkkominen. Silloin yksi algoritmi ei voi hallita tai määrittää keskusteluja alustalta toiselle.
Kuten varapresidentti Vance on itse sanonut: kun teknologiayhtiöt vaikuttavat amerikkalaisten mahdollisuuteen osallistua poliittiseen keskusteluun, ongelman voi ratkaista jo olemassa olevan kilpailulainsäädännön avulla.
4. Vapaus palvelee niitä, jotka eivät tarvitse lakia turvakseen
Huoli totuuden selviytymisestä nykyisen presidentinhallinnon aikana on useiden pitkäaikaisten ja lomittaisten kehityskulkujen tulosta, eikä yksikään näistä kehityskuluista ole Donald Trumpin aloittama. Se, miten Yhdysvallat on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa, tarjoaa tärkeän oppitunnin suomalaisille lainsäätäjille sekä media-alan sijoittajille ja päättäjille.
Pisin riita liittyy kysymykseen totuuden ja julkaisuvapauden suhteesta. Liittovaltion korkein oikeus linjannut asiasta useaan otteeseen Yhdysvaltain historian aikana. Esimerkiksi tapauksessa New York Times v. Sullivan (1964) päätös vahvisti tiedotusvälineiden suojaa tilanteessa, jossa julkaistu tieto ei ollut täysin totta, kunhan kyse ei ollut tarkoituksenmukaisesta valehtelusta. Myöhemmin korkeimman oikeuden tuomarit linjasivat, että myös liioiteltu kielenkäyttö kuuluu sananvapauden piiriin.
Sananvapausaktivistit pitävät päätöksiä edelleen kansalaisoikeuksien voittoina, mutta nykyhetkestä katsottuna ne ovat mahdollistaneet luisun kohti todellisuudesta irtautuneita kommentteja ja niiden suojelemista sananvapauden varjolla.
Jos etsitään syytä polarisaatioon, suurin muutos oli kuitenkin Yhdysvaltain viestintäkomission FCC:n niin kutsutun tasapuolisuusperiaatteen (Fairness doctrine) pyörtäminen vuonna 1987. Tasapuolisuusperiaatteen mukaan radio- ja televisiokanavien piti käsitellä kiistanalaisia kysymyksiä monipuolisesti ja antaa aikaa erilaisille näkökulmille tasapuolisesti. Sääntö perustui ajatukseen siitä, että julkisin varoin rahoitettujen radio- ja televisiokanavien lähetysaikaa on rajallisesti, joten sitä pitää käyttää yhteiskunnan kannalta hyödyllisesti. Tasapuolisuusperiaatteen arvostelijoiden mukaan se kuitenkin hidasti tai jopa esti kiistanalaisten kysymysten käsittelyn, kun mediat arastelivat vaikeita aiheita tai näkökulmia oli yksinkertaisesti liikaa. Arvostelijoiden pelko oli, että sääntöä voitaisiin käyttää valtiollisen sensuurin työkaluna.
Kaikenlaista sääntelyä vastustaneen Ronald Reaganin presidenttikauden aikana komissio lopulta luopui tasapuolisuusperiaatteesta. Sitä vastustaneet tahot olivat onnistuneesti perustelleet oikeuden edessä, ettei julkinen lähetystila ole enää yhtä rajallista, joten tilaa riittää myös yksipuolisille kanaville. Kumoamisen jälkeen kongressi yritti kirjata tasapuolisuusperiaatteen laiksi, mutta Reagan käytti veto-oikeuttaan ja esti lain. Sen jälkeen tasapuolisuusperiaatetta on toistuvasti yritetty elvyttää kongressissa, mutta turhaan.
Radio- ja televisiokanavien vapautumisen seuraukset olivat välittömät ja kehityskulun lopputulos epämiellyttävä. Heti vuonna 1988 konservatiivisia salaliittoteorioita levittänyt Rush Limbaugh nousi kansallisille radioaalloille, ja äärimielipiteitä jauhavan puheradion aikakausi alkoi. Nykyisin yleisö pitää lähes kaikkia radio- tai televisiokanavia puolueellisina, ja amerikkalaiset jakautuivat eri kanaville arvojen ja mielipiteiden perusteella.
Medioilla vaikuttaa olevan myös selvä käsitys siitä, mitä yleisö haluaa tai ei halua kuulla. Tämä on johtanut selviin ylilyönteihin ja huonoon journalismiin. Esimerkiksi presidentti Joe Bidenin terveydentilasta esitettiin konservatiivimediassa rajuja spekulaatioita, ja liberaalipuolella kaikki vaaran merkit vaiettiin kuoliaaksi. Häviäjiä olivat kansalaiset, joiden oikeus tietoon on kadonnut kaapelitelevisiokanavien kassavirtaan.
Tasapuolisuusperiaatteesta luopuminen johti isoon muutokseen myös mediataloudessa. Journalismi nähtiin yhä vähemmän julkisena hyvänä ja yhä enemmän voittoja tuottavana bisneksenä. Presidentti Bill Clintonin vuonna 1996 laiksi allekirjoittama Telecommunications Act vapautti mediamarkkinaa ennestään ja muun muassa mahdollisti mediaomistuksen keskittymisen. Juuri tämä laki on merkittävä syy sille, että paikallismediat ovat kuihtuneet ja kuolleet pois, ja kansalaisille tarjolla olevien näkökulmien määrä on kaventunut.
Kummatkin valtapuolueet ovat siis vastuussa nykytilanteesta, jossa median jakautuminen on johtanut luottamuksen romahtamiseen. Vääntö sääntelystä näyttäytyy tekopyhänä; median sääntelyä kannattaa yleensä vallassa oleva puolue, joka pääsisi sanelemaan säännöstön pohjan.
Yksi erinomainen esimerkki liittyy niin kutsuttuun pykälä 230:een. Niin ikään 1990-luvulla voimaan astunut laki sekä vapautti nettialustat oikeudellisesta vastuusta julkaisemaansa sisältöön että antoi alustoille mahdollisuuden päättää, miten sisältöä moderoidaan. Käytännössä siis Facebook ei joudu oikeuteen alustalla tapahtuneista kunnianloukkauksista, mutta voi myös vapaasti päättää, milloin mitäkin saa tai ei saa julkaista.
Sekä demokraatit että republikaanit ovat vuoroin halunneet muokata pykälää, vuoroin vastustaneet sen muuttamista. Tällä hetkellä republikaanisenaattori Josh Hawley on esittänyt lakia, joka heikentäisi nettialustojen oikeusturvaa, elleivät nämä ole reiluja ja poliittisesti neutraaleja. Monet demokraatit vastustavat ideaa.
Tämä vuosikymmenten lainsäädännöllinen kehityskulku on erityisen opettavainen esimerkki siitä, miten vapauden varjolla voi todellisuudessa heikentää kansalaisten tiedonsaantia. Jos tavoitteena olisi ollut julkinen hyvä, tasapuolisuusperiaatteesta tuskin olisi luovuttu, median omistuksen keskittymiseen olisi puututtu, ja nettialustoilla olisi enemmän vastuuta niillä julkaistusta tiedosta.
Vapaus palvelee usein eniten niitä, jotka eivät tarvi säädöksiä turvakseen.
Suomen lainsäätäjät, media-alan sijoittajat ja toimitusten johto voivat oppia näistä kehityskuluista paljon. Kaikkein merkittävintä on mediaan liittyvä lainsäädäntö, kuten yleisradioyhtiöiden rahoituksen riippumattomuus puoluepolitiikasta, Yleisradion kokoon ja tehtävään liittyvä säätely, mediayhtiöiden verotukseen ja sen ehtoihin liittyvä lainsäädäntö sekä mediaomistuksen keskittymisen rajoittaminen. Mahdollisesti suurin haaste on sosiaalisen median sääntely – siitä tarkemmin pamfletin viimeisessä luvussa.
Suomessa monipuoluejärjestelmä ja esimerkiksi Ylen hallintoneuvosto ovat perinteisesti suojanneet mediasääntelyä polarisaatiolta, vaikka vuosina 2023-2025 erityisesti perussuomalaiset vaativat Yleltä leikkaamista. Pieni markkina ja vahva maakuntalehdistö taas ovat perinteisesti vahvistaneet pyrkimystä neutraaliuteen – jyrkän puoluepoliittisilla sanomalehdillä tai televisiokanavilla ei yksinkertaisesti olisi tarpeeksi yleisöä. Tähän ei kuitenkaan tule tuudittautua. Uudet jakelukanavat ovat jo nyt osoittaneet, että puhtaan yksipuolinen viesti voi löytää tarpeeksi suuren yleisön ollakseen kannattava.
Tulospaineet ovat asia erikseen. Kahden viime vuoden aikana lukuisissa suomalaisissa medioissa on järjestetty yt-neuvottelut. Esimerkiksi Sanoma ja Alma media ovat voitollisia ja jopa odottavat kovempaa kasvua, mutta kummassakin on ollut yt-neuvottelut. Kilpailu yleisön huomiosta somen kanssa on tehnyt voitollisuudesta paljon raaempaa taistelua kuin printtiaikana. Samalla mainostulot valuvat niille samoille ulkomaisille jäteille, joilla on jo ennestään paljon valtaa vääristää keskustelua.
Suomessa ei ole tasapuolisuusperiaatteeseen verrattavissa olevaa lakia, mutta meillä on Journalistin ohjeet. Yhdysvaltain vuosikymmenten kehitys ja sääntelytaistelut näyttävät jälleen, miten tärkeää journalistien itsenäinen ja alan sisäinen sääntely on. Sosiaalisen median yksilöiden mielipiteisiin perustuva mediaympäristö luo painetta yhä rohkeampiin irtiottoihin, provokaatioon ja spekulointiin.
Median on helppo vaikuttaa pinnallisesti tasapuoliselta laiskoja tekniikoita hyödyntämällä. Nykyisiä huonoja päätöksiä on hankalampi kritisoida kuin menneitä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat leimasi Euroopan johtajien ylioptimistisen Ukraina-politiikan taannoin “marinismiksi” sen sijaan että kritiikki olisi kohdistettu nykyhallitukseen, joka on johtanut Suomea suurimman osan hyökkäyssodan kestosta. Samanlaista näennäiskriittisyyttä on se, kun poliitikkojen linjausten ja ideoiden sijaan kritisoidaan vaikka pukeutumista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suuret televisiokanavat kommentoivat poikkeuksellisen paljon Trumpin ulkonäköä tämän ensimmäisellä presidenttikaudella.
Todellista, reilua kritiikkiä on asettaa vastakkain kaksi vahvinta argumenttia. Esimerkiksi Suomen maahanmuuttokeskustelussa maahanmuuton haasteista ei pystytä käymään kunnollista, ratkaisukeskeistä keskustelua niin kauan kuin keskustelussa vuoroin käytetään provosoivaa kieltä, vuoroin puidaan sitä, kuka on rasisti. Reaktiivinen keskustelu vie huomion pois isoista muutoksista, kuten rakenteiden muuttamisesta.
Niin on käynyt erityisesti Yhdysvalloissa.
5. Mitä projekti 2025 merkitsee medialle?
Uutisten kautta presidentti Donald Trumpista välittyy kuva ennalta-arvaamattomana tuuliviirinä, jonka mieli muuttuu aina viimeisimmän keskustelun mukana. Näin Euroopan johtajat ovat asennoituneet Yhdysvaltain presidenttiin esimerkiksi Ukrainan-neuvotteluiden aikana.
Nopeina näyttäytyvät mielenmuutokset korostuvat Trumpin ulkopolitiikkaa seurattaessa. Sisäpolitiikassa Trumpin käytöksen voisi sanoa olevan melkein päinvastaista; se on suunniteltua ja yhden ideologisen linjauksen mukaista. Trumpin hallinto on myös etukäteen kertonut Heritage-ajatushautomon Projekti 2025 -suunnitelmassa, mitä se tulee tekemään ja miten.
Projekti 2025:n ymmärtäminen vaatii säntillistä byrokratian pänttäämistä ja eri viranomaisten roolin sekä niiden sisäänrakennettujen sääntöjen ymmärtämistä. Seuraavat pamfletin sivut antavat siitä hiukan esimakua – kaikessa kuivuudessaan pieniinkin muutoksiin kätkeytyy isoja rakenteellisia muutoksia.
Joulukuun alkuun mennessä Donald Trumpin hallinto oli toteuttanut Project 2025 Tracker -sivuston mukaan jo puolet suunnitelman tavoitteista. Niistä moni liittyy suoraan mediaan.
Yksi Projekti 2025:n tavoitteista oli lopettaa valtion yleisradioyhtiö CPB:n rahoitus. Heinäkuussa tavoite toteutui, eikä valtio enää rahoita CPB:tä. Yhtiö ei tuota ohjelmia, vaan rahoittaa esimerkiksi televisiokanava PBS:ää ja radiokanava NPR:ää, joita republikaanit ovat syyttäneet puolueellisiksi. NPR ja PBS saavat kuitenkin rahoitusta myös muilta tahoilta ja ovat pystyneet toistaiseksi jatkamaan toimintaansa.
Sen sijaan pienemmät paikalliskanavat ympäri maan ovat olleet CPB:n rahoituksesta riippuvaisempia. Rahoituksen loppumisen vaikutus on ollut välitön, ja useat paikalliskanavat ovat joutuneet irtisanomaan toimittajia. Osavaltiotason uutisointi vähenee siis jatkossa entisestään.
Toinen jo toteutettu tavoite liittyy toimittajien oikeussuojan heikentämiseen. Joe Bidenin kaudella toimittajien asemaa vahvistettiin säännöstöllä, jonka ansiosta toimittajien puhelintietoja tai sähköposteja oli käytännössä mahdoton saada käyttöön tutkinnan yhteydessä. Trumpin oikeusministeri Pam Bondi noudatti Projekti 2025:n suositusta ja kumosi säännön. Muutos tarkoittaa sitä, että toimittajien on vaikeampaa suojella lähteitään. Vuodot valtion elinten sisältä ovat olleet tärkeässä roolissa Trumpin ensimmäisellä kaudella, kun esimerkiksi Trumpin ja Volodymyr Zelenskyin välisestä puhelusta johti lopulta Trumpin ensimmäiseen virkarikossyytteeseen.
Lisäksi Projekti 2025 listaa monia Yhdysvaltain Globaalin Median virastoon USAGM:n toimintaan vaikuttavia tavoitteita. Yhdysvaltain globaali Voice of America -mediaverkosto (VOA) on kuulunut USAGM:n alle. Projekti 2025 vaatii, että joko VOA:n rahoitus tulee lakkauttaa tai se tulee muuttaa “tehokkaaksi työkaluksi”, jonka avulla kerrotaan amerikkalaista tarinaa ulkomailla. Käytännössä siis palomuuri VOA:n journalistisen päätöksenteon ja hallinnon välillä tulee purkaa. Tavoite on nyt saavutettu; VOA alkaa lähettää esimerkiksi MAGA-mielisen One American News -kanavan sisältöjä ulkomailla. Tuomioistuimet ovat toistaiseksi estäneet USGM:n rahoituksen lakkautuksen.
Projekti 2025-suunnitelma linjaa myös liittovaltion viestintäkomissioon FCC:hen liittyviä toiveita. FCC on laaja-alainen elin, jonka toimialaan kuuluvat muun muassa kaapeliyhteyksien, radioyhteyksien ja kaapelikaistojen valvonta sekä terveen kilpailun takaaminen. FCC:tä johtaa viisi presidentin nimeämää komissaaria, joista kolme voi olla samasta puolueesta kuin presidentti. Puheenjohtajana toimii tällä hetkellä Brendan Carr, joka on myös kirjoittanut Projekti 2025:n FCC-luvun.
Harva amerikkalainen tuskin tiesi FCC:n olemassaolosta ennen tätä syksyä. FCC:n puheenjohtaja Carr uhkasi suoraan televisiokanava ABC:tä sen jälkeen, kun koomikko Jimmy Kimmel oli kommentoinut ohjelmassaan oikeistoaktivisti Charlie Kirkin murhaa. Myös Trump totesi tapauksen yhteydessä toimittajille, että hänestä kriittisesti raportoivien kanavien pitäisi “ehkä” menettää kanavalupansa. FCC päättää siitä, millä yhtiöillä on mitkäkin kanavaoikeudet.
Ironista kyllä, samalla kun Carr on uhkaillut ABC:ta, hän kirjoittaa Projekti 2025-suunnitelmassa koko FCC:n olevan liian rajoittava. Carrin mielestä FCC:n pitäisi höllentää omistamisen keskittymiseen liittyvää sääntelyä sen sijaan, että se valvoo mediakilpailua ja median monipuolisuutta. Onnistuessaan Carrin suunnitelmat johtaisivat televisio- ja radiomarkkinoiden vielä voimakkaampaan keskittymiseen.
Lisäksi Projekti 2025 esittää, että tässäkin pamfletissa aiemmin mainittuun nettialustoja koskevaan pykälä 230:een pitää tehdä muutoksia tai sitä pitää tulkita uudella tavalla. Brendan Carr kirjoittaa, että suuret teknologiayhtiöt käyttävät valta-asemaansa väärin ja estävät monipuolisia näkökulmia tulemasta tasapuolisesti ilmi. Hänen mukaansa nettialustojen oikeudellista suojaa pitäisi heikentää siten, että alustat voivat joutua vastuuseen kolmansien osapuolien julkaisuista.
Komission puhemies siis yhtäältä haluaa käyttää komissiota sisältöjen valvomiseen ja epämieluisten nettialustojen kasvun rajaamiseen, ja toisaalta kirjoittaa sääntelyn vähentämisestä ja mediaomistuksen keskittymisen rajoitteiden purkamisesta.
Ristiriita FCC:n tavoitteissa paljastaa olennaisen asian Projekti 2025-suunnitelmasta. Suunnitelman tarkoitus on – ihan sen oman johdannon mukaan – riisua viranomaisten valta pois, jotta päätäntävalta voidaan keskittää presidentille. Käytännössä ja yksinkertaistaen asiantuntijavetoinen viranomaistyö on tarkoitus politisoida.
Poliittisten viranomaisten ei tarvitse esittää, että ne noudattaisivat jonkinlaisia yhteiseen hyvään perustuvia säännöstöjä, vaan ne voivat vapaasti ajaa poliittista valvontaa. Silloin pienet ristiriitaisuudet eivät haittaa, kunhan ne ovat ideologisesti oikeaoppisia.
Projekti 2025 on yksityiskohtaisuudessaan nerokas suunnitelma, jonka jokaista lukua olisi hyvä tarkastella myös Euroopan kannalta. Suunnitelma esimerkiksi pohtii, pitäisikö Yhdysvaltain kauppakomissio FTC:n valvoa kilpailulainsäädäntöä lainkaan, tai ylipäätään olla olemassa. Tämä muuttaisi valtavasti eurooppalaisten yritysten toimintaympäristöä ja kilpailumahdollisuuksia yhä jyrkemmin monopolisoituvilla Yhdysvaltain markkinoilla.
Suunnitelmassa on myös useita viittauksia esimerkiksi julkisen koulutuksen rahoitukseen. Muutokset voivat pahimmassa tapauksessa romuttaa lopullisesti julkisen koulutuksen rahoituspohjan ainakin osassa maata. Tällä tulee olemaan kauaskantoisia seurauksia, sillä demokratia tarvii toimiakseen paitsi monipuolista tietoa, myös lukutaitoisen kansan. Demokraattinen maa on muille maille kumppanina autoritaarista ennakoitavampi – ulkopolitiikkaakaan ei voi tehdä ilman jonkinasteista kansansuosiota. Yksi esimerkki tästä nähtiin vuonna 2022, kun Trump muutti puheitaan Venäjän hyökkäyssodasta havaittuaan kansan syvien rivien reaktion.
Vaikka Projekti 2025 näyttää etenevän vääjäämättä ja vaikka sen tehokkuus vaikuttaa päällisin puolin hurjalta, mikään kehityskulku ei ole Yhdysvalloissa itsestään selvä. Monet Yhdysvaltoihin perehtyneet historioitsijat ja jopa jotkut diplomaatit ovat yrittäneet toppuutella suomalaisten huolia Yhdysvaltojen suunnasta ja muutosten laajuudesta.
Ehkä vuosikymmenten päästä voikin näyttää siltä, että optimistit olivat oikeassa, eikä Yhdysvaltain idea tai suhde Eurooppaan muuttunut peruuttamattomasti Trumpin kaudella.
Juuri nyt Suomella ei ole varaa tällaiseen toiveajatteluun.
6. Ohjekirja medialle Suomessa
Joulukuun alku 2025 toi mukanaan muistutuksen siitä, miten Yhdysvaltain hallinnon sananvapauskäsitys vaikuttaa suoraan Suomeen ja Eurooppaan. Syynä oli Yhdysvaltain uusi Kansallisen turvallisuuden strategia (NSS).
Asiantuntija-arvioiden mukaan strategia on sisällöltään ja tyyliltään poikkeuksellinen, ja iso käännös maailmanjärjestyksen kannalta.
NSS ei enää nosta keskiöön suurvaltakilpailua Kiinan ja Venäjän kanssa, kuten Trumpin ensimmäisen hallinnon strategia vuodelta 2017. Sen sijaan vuoden 2025 strategia korostaa teemoja, jotka sopivat ideologisesti Trumpin sisäpoliittiseen sanomaan. Euroopan kohdalla tämä teema on sananvapaus, josta on tehty lyömäase.
Kansallisen turvallisuusstrategian mukaan Eurooppaa uhkaa “sivilisaation pyyhkiytyminen”. Sananvapauden rajoittaminen ja sensuuri ovat johtaneet opposition vaientamiseen. Strategia linjaa suoraan, että Yhdysvaltojen tavoite on tukea Euroopan sisällä vastarintaliikkeitä “nykykehitystä vastaan”.
Yhdysvallat haluaa puuttua Euroopan sääntely-ympäristöön eli lainsäädäntötyöhön. Sama strategia, joka toteaa, että Yhdysvallat ei halua pakottaa muita maita muuttumaan, siis linjaa, että Eurooppaan Yhdysvallat aikoo vaikuttaa.
Mitä tämä sitten tarkoittaa Suomelle? Mikä olisi paras tapa turvata eurooppalaisten itsemääräämisoikeus, kun mantereen turvallisuus yhä nojaa Yhdysvaltain sotilasvoimaan?
Kysymykseen on monta vastausta, joista osa on hyvin pragmaattisia ja yksinkertaisia, toiset taas vaativat muutoksia esimerkiksi suomalaiseen keskustelukulttuuriin.
Onneksi Suomella on kokemusta epäystävällisen suurvallan oikkujen kanssa tasapainottelusta. Meillä on nyt mahdollisuus ottaa oppia sekä Venäjä-politiikkamme virheistä että onnistumisista.
Aloitetaan perusteista. Tässä pamfletissa esittelemäni teemat muistuttavat siitä, mitkä tekijät vaikuttavat kansalaisten oikeuteen saada hyvää ja laadukasta tietoa. Kun seuraamme muiden maiden kehitystä, meillä on mahdollisuus pohtia omaa ympäristöämme ja vahvistaa tiettyjä instituutioita ennen suurempia hyökkäyksiä. Päivittely on turhaa, ellei se johda konkreettisiin toimiin.
Päätöksiä on helpoin tehdä, kun muistaa, mitä halutaan puolustaa.
Olen tässä kirjoituksessa argumentoinut, että tärkeintä on turvata kansalaisten oikeus tietoon. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi Tilastokeskuksen ja muiden tutkimuskeskusten rahoittamista, yliopistojen akateemisen vapauden tukemista, kilpailu- ja kuluttajaviraston vahvistamista ja median omistuksen keskittymisen valvontaa. Samanlaisia rakenteellisia keinoja on yksityiskohtaisemmin kuvaillut Rosa Meriläinen Helsingin Sanomain Säätiön syksyllä 2025 julkaisemassa pamfletissa Sananvapauden puolustajien pelikirja.
Itse katson tilannetta Yhdysvalloissa asuvan ja Venäjällä asuneen toimittajan näkökulmasta. Yhdysvaltain uusi Kansallisen turvallisuuden strategia on saanut minut miettimään Suomen vahvuuksia ja heikkouksia tilanteessa, jossa suurvalta yrittää vaikuttaa suoraan lainsäädäntöömme. Ennen kaikkea olen miettinyt konsensushakuista kulttuuriamme ja Venäjä-politiikan oppeja.
Optimisti voisi sanoa, että olemme ennenkin pärjänneet hyvin tilanteessa, jossa vieras valtio yrittää vaikuttaa politiikkaamme. Suomalaisten medialukutaitoa pidetään korkeana, ja suomalaiset arvostavat konkretiaa. Siksi vastustuskykymme yksinkertaistavalle propagandalle on ollut toistaiseksi hyvä.
Samalla kuitenkin muistan, miten Venäjä valtasi Krimin, vyöryi Itä-Ukrainaan ja eurooppalainen matkustajakone ammuttiin alas, ja Suomessa lähinnä toivottiin, että Valio voisi pian taas myydä maitoa Venäjälle. Venäjä onnistui siis sumentamaan tilannetta tarpeeksi – ei vain Suomessa, vaan myös esimerkiksi Saksassa. Viranomaiset ja johtavat poliitikot perustelevat usein presidentti Sauli Niinistön kauden Venäjä-linjaa sillä, että seurasimme Saksan toimintaa. Suomalaisten medialukutaito ei paljoa auta, kun Saksassa muodostetaan julkista mielipidettä ulkopoliittisista linjauksista.
Lisäksi mietin sitä, kuinka paljon kestävyytemme Venäjän propagandan edessä on oikeasti liittynyt suomalaiseen konsensukseen. Venäjästä on vallinnut aika yhtäläinen mielipide läpi vuosien: vaarallinen, tai vähintäänkin hankala naapuri. Pientä erityisesti Venäjän kulttuuria arvostavaa ja venäjää puhuvaa suomalaisjoukkoa lukuunottamatta suomalaisten lähtökohtainen asenne Venäjän johtoon on ollut aina kielteinen ja epäilevä. Kun Venäjä tai venäläiset ovat puoltaneet jotain, sitä on ollut helppo vastustaa ilman suurempaa väittelyä.
Venäjä-mieliset kommentaattorit on viime vuosien aikana suljettu pois julkisesta keskustelusta konsensuksen vallitessa. Edes vimmaisimmat sananvapauden puolustajat eivät ole vaatineet Johan Bäckmanin tai Ano Turtiaisen istuttamista A-studion keskusteluihin.
Yhdysvaltain uusi aikakausi on siksi hyvin erilainen haaste paitsi Suomen ulkopoliittiselle johdolle, myös Suomen medialle. Parhaassa tapauksessa se voi kuitenkin olla kriisi, joka tekee suomalaisesta keskustelusta entistä moniäänisempää ja laadukkaampaa. Se vaatii toimittajilta ja toimituksen johdolta tiettyjä askelia, joiden perustana on tiedon saatavuuden turvaaminen.
Ensinnäkin toimittajien rooli on taata tietopohjainen ja monipuolinen keskustelu. Ääriliikkeet ympäri maailman käyttävät samoja väittelytekniikoita, joihin toimittajien on helppo vastata, kunhan he tuntevat yleiset spinnaustekniikat eli retoriset keinot yleisön mielipiteen muokkaamiseksi. Silloin keskustelu on helppo pitää järjellisenä ilman, että yhtään keskustelijaa suljetaan pois. Faktapohjainen keskustelu ei koskaan ole mahdotonta, mutta vaatii keskustelun vetäjiltä entistä enemmän vaivaa.
Populistien väittelytekniikoita on tutkittu esimerkiksi analysoimalla poliitikkojen puheita ja vaaliväittelyitä. Näitä tekniikoita ovat esimerkiksi agendan kontrollointi eli keskustelun vieminen asiasta kukkaruukkuun, mieluiten ideologiseen kysymykseen, tai fiilispohjaiset mutuargumentit tai luettelomainen ryöpytys toisiinsa löyhästi toisiinsa liittyviä väitteitä. Kaikkiin tekniikoihin on olemassa toimiva tapa pitää keskustelu aiheessa. Journalistien kannattaa siis faktojen lisäksi opetella retorisia keinoja ja väittelytekniikoita.
Toiseksi toimitusten johdon täytyy suhtautua uuteen aikaan strategisena haasteena, joka voi vaatia muutoksia esimerkiksi rekrytointiin, toimitusten sisäiseen rakenteeseen ja toimittajien uudelleen kouluttamiseen. Disinformaation ja valheen partaalle pelkistettyjen populististen argumenttien kritisointi ja kyseenalaistaminen vaatii syvää osaamista.
Tätä voidaan kohentaa painottamalla rekrytoinneissa entistä enemmän asiantuntijuutta ja sallimalla toimituksen sisäinen erikoistuminen, josta on taloudellisesti tiukkoina aikoina karsittu. Oma vastuualue sekä parantaa journalismin laatua että lisää toimittajien ammattiylpeyttä omasta työstä.
Kolmanneksi mediakonsernien ja muiden medioita rahoittavien tahojen kannalta uuteen aikaan varautuminen tarkoittaa myös varautumista toistuviin oikeusjuttuihin. Yhdysvalloissa Trumpin hallinto on kerta toisensa jälkeen haastanut mediataloja oikeuteen. Haasteet aiheuttavat hallaa kahdella tavalla: ne sekä murentavat medioiden uskottavuutta että aiheuttavat taloudellisia ongelmia. Ne myös pelottavat toimittajia ja lisäävät ennakkosensuuria, kuten niiden tavoite onkin. Etupainotteinen varautuminen ja varautumisen kommunikointi toimittajille asti viestii siitä, että rivitoimittajan selusta turvataan.
Kenties suurimpia haasteita toimituksille ympäri maailman tuottaa kuitenkin Trumpin hallinnon vaikutus tiedonsaantiin sekä Yhdysvalloista että maailmalta. Kun tietoa pimitetään eivätkä kriittiset mediat pääse samalla tavalla käsiksi lähteisiin esimerkiksi Pentagonissa, maailman johtavan supervallan päätöksenteko muuttuu entistä arvaamattomammaksi.
Toistaiseksi hypoteettisia – mutta mahdollisia – riskejä liittyy myös maailman mediainfrastruktuurin kannalta tärkeiden amerikkalaismedioiden toimintaan. Miten olisi käynyt kansainvälisen tiedonvälityksen tai vaikkapa suomalaisten ulkomaanuutisten, jos venäläisten medioiden ja tietotoimistojen rooli ulkomaanuutisten välittäjinä olisi ollut sama kuin New York Timesin, AP:n ja CNN:n? Venäjällä valtio laittoi mediat tiukkaan liekaan oligarkeille keskittyneen omistuksen ansiosta. Yhdysvalloissa median talousongelmat ja megarikkaille keskittyvä omistus ovat tiedonvälityksen turvallisuusriskejä.
Miten EU vastaa, jos jättimäiset mediakorporaatiot alkavat toteuttaa uuden kansallisen turvallisuusstrategian mukaista Euroopan sisäisen vastarinnan “kultivointia”? Tähän on aika varautua EU-tasolla.
Yksi asia, joka liittyy Suomen aikaisempaan Venäjä-politiikkaan, on ihan erityinen oppitunti sekä maamme ulkopoliittiselle johdolle että medialle nykypäivää ajatellen.
Venäjän hyökkäyssotavaiheen alettua vuonna 2022 Venäjä-politiikkaamme on kritisoitu jälkikäteen. Kritiikissä on ollut hassuja piirteitä. Se on esimerkiksi kohdistunut ennemmin Tarja Haloseen kuin Sauli Niinistöön, vaikka Halonen oli Putinin ensimmäisen kauden ja harmittomampana pidetyn Dmitri Medvedevin kauden presidentti, ja Niinistö presidenttinä Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan alun aikana. Ylipäätään jälkiviisastelu on todellisen kritiikin korvike; purevimmat kysymykset pitäisi esittää nykypoliitikoille, ei entisille.
Suomessa meillä median edustajilla tuntuu olevan yksi helmasynti, joka johtuu kenties maamme koosta ja toimittajien läheisistä suhteista poliitikkoihin. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Jussi Niemeläinen on kerran minulle todennut, moni toimittaja tuntuu näkevän itsensä osana Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Olen samaa mieltä – erityisesti Puolustusvoimien perusteellinen kritiikki on harvassa. Päinvastoin, Puolustusvoimilta suorastaan lainataan uskottavuutta. Kun Yleisradio sai uuden vastaavan päätoimittajan, tämän sotilastausta nostettiin näyttävästi esille, ehkä laitaoikeiston kritiikin vaientamiseksi.
Myös suomalaisyleisö tuntuu odottavan medialta ennemmin valtionjohdon ulko- ja turvallisuuspolitiikan mukailua kuin kritiikkiä. Kun esimerkiksi kysyin presidentti Joe Bidenilta kriittisen kysymyksen liittyen Yhdysvaltain luotettavuuteen kumppanina vuonna 2023, suomalaisyleisö lähetti kysymykseen liittyneitä viestejä, joissa paheksuttiin Yhdysvaltain presidentin suututtamista. Kun taas Ylen nykyinen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Ilmari Reunamäki esitti presidentti Alexander Stubbille hankalan kysymyksen tämän istuessa Donald Trumpin vieressä, moni suomalainen suuttui. Heidän kommenteissaan oli suorastaan suomettumista vaativa sävy: “Nyt vähän tilanteen lukutaitoa toimittajalta, juuri ollaan saamassa Suomen taloudelle merkittävät kaupat”, “on tärkeää säilyttää kunnioitus isäntiä kohtaan”, ja niin edelleen.
Se, että Suomen median Venäjä-politiikkaamme kohdistama kritiikki jäi vuosia vaisuksi, vaikutti siihen, ettei poliittisista vaihtoehdoista keskusteltu. Samalla esimerkiksi Nato-keskustelu jäi olemattomaksi ennen hyökkäyssodan alkua. Suomalaiset yritykset investoivat Venäjälle vielä Krimin valtauksen jälkeen, kun valtiovalta siihen rohkaisi, eivätkä viestimet kovin äänekkäästi sitä ihmetelleet. Tämä on myös itsekritiikkiä – olinhan itse toimittajana Venäjällä vuosina 2015-2017.
Jos siis haluamme oppia jotain aiemmista onnistumisistamme ja virheistämme, mitä tulee Venäjän käsittelyyn, isoin oppi medialle on hyvien journalististen periaatteiden noudattaminen myös silloin, kun yleisö tai maan johto haluaisi varmuuden vuoksi varoa sanomasta, mitä oikeasti tapahtuu. Oikeus tietoon demokratiassa tarkoittaa sitä, että vaikka yleisö ei siitä tykkäisi, toimittajat kysyvät aina kriittisiä kysymyksiä. Se on päätöksenteon kannalta tärkeä osa demokratian toimintaa. Jos esimerkiksi Puolustusvoimien ratkaisuja ei kritisoida, päätöksenteko voi löystyä, eikä sokeita pisteitä edes huomata.
Kun Suomi luovii läpi vaarallisten aikojen Venäjän vieressä ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen romahtaessa, ulko- ja turvallisuuspolitiikan kriittinen tarkastelu on entistä tärkeämpää. Juuri nyt tehdään ratkaisuja, jotka määrittävät Suomen talouden, turvallisuuden ja demokratian tulevaisuutta vuosikymmeniksi eteenpäin. Jälkiviisastelun voisi kääntää vahvuudeksi, jos nykypäivää katsoo läpi jo tehtyjen virheiden.
Venäjä-politiikkamme poikkesi muista EU-maista muun muassa presidenttien tapaamisten tiheydessä ja ehkä osittain kaupankäynnissä. Kun Venäjä yritti hajottaa EU:n pakoterivejä tiettyihin maihin iskevillä vastapakotteilla, Suomen maito- ja lihatuotteet olivat yksi kohde. Epäoikeudenmukainen ja kahdenkeskisyyttä painottava Venäjä ei ollut luotettava investointikohde. Mitä tämä tarkoittaa Suomen ulkomaankauppapolitiikan ja yhteistyön kannalta nykyhetkessä, kun “America First” -politiikan Yhdysvalloista on kasvanut Suomen merkittävin kauppakumppani?
Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että verkkoja heitetään vesille muilla alueilla sen sijaan, että nojattaisiin yhteen maahan ja markkinaan. Presidentti Alexander Stubb vihjasi uudenvuodenpuheessaan varovasti, että Yhdysvaltojen kanssa on erimielisyyksiä. Hän on myös kirjoittanut uuden maailmanjärjestyksen tarpeesta ja selkeästi lähtenyt luomaan aiempaa vahvempia siteitä globaaliin etelään.
Jos kauppakumppaneita on enemmän kuin yksi, pahan paikan tullen Suomi voi myös kieltäytyä yhteistyöstä meidän tai muiden suvereniteettia rikkovan valtion kanssa. Tällä hetkellä tosin median laaja uutisointi Yhdysvalloista vauhdittaa ennestään kauppasuhteidemme keskittymistä – suomalaisten on hankala lähteä tekemään kauppaa maihin, joista he eivät tiedä mitään.
Joissain asioissa Suomi on aina osannut katsoa kauemmas tulevaan. Toisin kuin monet muut Venäjän reunavaltiot, Suomi ei rakentanut talouttaan halvan kaasun varaan. Kansallista infrastruktuuria ei myöskään ole päästetty venäläisten haltuun. Sen sijaan Google, Microsoft ja Meta dominoivat talouttamme, amerikkalaisista tekoälyjäteistä puhumattakaan. Yhdysvaltalaisiin yrityksiin on luotettu, koska ne on nähty täysin irrallisina valtiosta, ja oikeusvaltion on nähty asettavan niiden toimille rajat.
Pitäisikö suhtautumista tarkistaa? Entä miltä Suomen energiapolitiikan pitäisi näyttää tulevaisuudessa, kun öljyn ja kaasun tuottajamaat kilpailevat ostajista energiasiirtymän muuttaessa markkinadynamiikkaa – haluammeko jäädä jumiin energiadiileihin suotuisien suurvaltasuhteiden toivossa?
Selitämme usein tehtyjä päätöksiä olosuhteilla. Silloin kaikki näyttäytyy vaihtoehdottomana, jolloin konsensus on helppo perustella. Suomi oli vanhojen selitysten mukaan ajopuu tai suomettuminen ainoa selviytymiskeino. Yritysten huono kilpailukyky ei suinkaan liity vuosikymmenten idänkauppaan tai homogeenisen työvoiman innovaatiokykyyn vaan korkeisiin veroihin. Mitä jos Suomen johto voisi aktiivisesti luoda erilaisia olosuhteita suosimalla sääntöjä noudattavia maita ja olla rakentamassa erilaista kansainvälistä dynamiikkaa?
Maailma on isossa ja sekavassa murroksessa – tällöin kauaskatseisuus on paras tapa arvioida nykyhetkeä kylmäpäisesti. Sama pätee suhteessamme sananvapauteen ja tietoon. Kun puolustamme kansan oikeutta tietoon, sen ei tarvitse olla reaktiivista hakuammuntaa, jos rohkeus ja näkemys vain riittävät.
Jokainen toimittaja, päätoimittaja ja mediavaikuttaja voi ottaa strategisia askelia kohti kestävää ja entistä laadukkaampaa keskustelua. Ne askeleet on aika aloittaa.